Noh noh, enpä päässyt juontamaankaan. Tällä hetkellä toimin vanhojentanssien iltatanssien kahvittelijana. Kivapikkualamäki, kyllä?
En jaksa kyllä enää pätkääkään välittää niistä tansseista. Pelkkää stressiä turhaan nekin aiheuttivat. Ja paheksuntaa. En vieläkään ymmärrä ihmisiä.
Tämän hetkisenä stressin aiheena on koulun seinämaalaus. Joudun maalaamaan tyttöjen pukukoppiin maalauksen, joka ei olekaan ihan niin pieni. Olen kerrinnyt maalaamaan edellisen teoksen piiloon, mutta uuden maalaaminen voi viedä oman aikansa. Aikaa minulla on tämä viikko, jos tahdon mennä kuluttamaan koeviikon tarjoamia vapaapäiviä Kotiin.
Elämä, elämä.
Pääsin lpoi Ruotsin neljännestä kurssista, ainakin näillä näkymin, tosin hilkulla on. Tämä siis tarkoittaa, ettei eteeni napsahtanut etenemisestettä ja etten joutunut käymään jotain kursseja uudestaan. Varmaan luokkatoverit tuijottivat kun huusin puhtaasta ilosta, että pääsin läpi. No, saanhan huutaa mitä tahansa, kun enhän minä siellä luokkatovereilleni huutanut.
Ilonkiljahdus on ihanaa terapiaa.
29.12.2008
All the angels I know, but concrete in my vains.
Olin niin masentunut viimekuussa. Menetin uskoni kaikkeen ympärillä olevaan, ja mutisin mielessäni kuinka ympärilläni ei ole ketään. Jotain tunnetta se mukamas helpotti, mutta muuten olotilani vain paheni pahenemistaan.
Vanhempani soittivat minulle yhä harvemmin, kaipasin niin kadotettuja kuin kaukaisia ystäviäni. Harmittavat nämä vieläkin, mutta enää en kylve turhissa kyyneleissä.
Kaikki on helpompaa ja valoisempaa taas.
En tanssi vanhoissatansseissa, mikä yllättää itseänikin. Nimittäin yksi tyttö, jonka pari teki oharit, kysyi minua parikseen.
Sanoin ei. Päätökseeni vaikutti se, että minua ehdotettiin juontamaan tämä hieno tilaisuus, ja lisäksi olen myös niin kyllästynyt tähän sählinkiin.
Tiedän, että oli hiukan ilkeää jättää tyttö, joka oli samantapaisessa tilanteessa kuin minä, yksin ongelmansa kanssa... Pahoittelut syvästi tästä.
Olen tulossa kipeäksi, ja joka paikaa kolottaa. Kurkkuunkin särkee, ja koko aika väsyttää.
Myös keskittymiskykyni on kadonnut melkein kokonaan.
Vanhempani soittivat minulle yhä harvemmin, kaipasin niin kadotettuja kuin kaukaisia ystäviäni. Harmittavat nämä vieläkin, mutta enää en kylve turhissa kyyneleissä.
Kaikki on helpompaa ja valoisempaa taas.
En tanssi vanhoissatansseissa, mikä yllättää itseänikin. Nimittäin yksi tyttö, jonka pari teki oharit, kysyi minua parikseen.
Sanoin ei. Päätökseeni vaikutti se, että minua ehdotettiin juontamaan tämä hieno tilaisuus, ja lisäksi olen myös niin kyllästynyt tähän sählinkiin.
Tiedän, että oli hiukan ilkeää jättää tyttö, joka oli samantapaisessa tilanteessa kuin minä, yksin ongelmansa kanssa... Pahoittelut syvästi tästä.
Olen tulossa kipeäksi, ja joka paikaa kolottaa. Kurkkuunkin särkee, ja koko aika väsyttää.
Myös keskittymiskykyni on kadonnut melkein kokonaan.
17.11.2008
You are the Dancing Queen
At least in my dreams...
Parini kyllästyi, kun ihmiset eivät yksinkertaisesti hyväksyneet naispareja. Nyt olen sitten taas kerran pariton. En kuitenkaan ole vielä paniikissa.
Uskon nimittäin, etä on helpompi löytää yhdelle ihmiselle jopa poikapari, kuin kahdelle, niin kuin tilanne alunperin oli.
Ei siis paniikkia.
Eihän?
Parini kyllästyi, kun ihmiset eivät yksinkertaisesti hyväksyneet naispareja. Nyt olen sitten taas kerran pariton. En kuitenkaan ole vielä paniikissa.
Uskon nimittäin, etä on helpompi löytää yhdelle ihmiselle jopa poikapari, kuin kahdelle, niin kuin tilanne alunperin oli.
Ei siis paniikkia.
Eihän?
13.11.2008
Unfortunately it kills all its pupils.
Yllättävän moni minun ajatuksistani kauan kaikonnut ihminen on internetin kautta tai tekstiviestillä koettanut päästä elämääni takaisin. En ymmärrä, mikä tämän aiheuttaa kun noin viisi ihmistä; ensitisiä ripari, koulu ja netti tuttuja, hyökkäävät kaikki samoihin aikoihin..
Hämmentävää saada niin moni takaisin.
Huomasin äidinkielentunnilla, esitellessäni koko luokalle ryhmäni kanssa erästä novellia, ajattelevani: ei minulla hätää, muut eivät ole olemassa.
Koko viikon olen vetäny kaiken liian rennosti, sillä tunnen koko ajan, kuin mikään ympärilläni ei oikeasti olisi olemassa.
Se on helpottavaa, pelottavaa ja yksinäistä. Tahdon edelliset asenteeni maailmaan takaisin.
Valopilkku epillyttää minua taas. Olen varmaankin vainoharhaisempi kuin koskaan.
Radiossa jaksoivat toitottaa, että ihminen voi piakkoin elää jopa tuhat vuotiaaksi. Minä en taida niin kauaa jaksaa.
Hämmentävää saada niin moni takaisin.
Huomasin äidinkielentunnilla, esitellessäni koko luokalle ryhmäni kanssa erästä novellia, ajattelevani: ei minulla hätää, muut eivät ole olemassa.
Koko viikon olen vetäny kaiken liian rennosti, sillä tunnen koko ajan, kuin mikään ympärilläni ei oikeasti olisi olemassa.
Se on helpottavaa, pelottavaa ja yksinäistä. Tahdon edelliset asenteeni maailmaan takaisin.
Valopilkku epillyttää minua taas. Olen varmaankin vainoharhaisempi kuin koskaan.
Radiossa jaksoivat toitottaa, että ihminen voi piakkoin elää jopa tuhat vuotiaaksi. Minä en taida niin kauaa jaksaa.
1.11.2008
Remember me.
En ole pitkiin aikoihin epäillyt olemassaoloani niin pahasti kuin näinä viikkoina. En tiedä mikä on aiheuttanut tämän, ja saanut minut pohdiskelemaan. Päässän ivain pyörii ajauksia, että onkohan tämä nyt vain minun pääni tuotetta, olenkohan oikeasti tässä. Turhanpäiväisiä ja ahdistavia ajatuksia, kyllä vain.
Koulu lakkasi taas maistumasta, ja koulukaverit eivät tunnu kovinkaan kavereilta enää. Kun minulla olisi viikonloppu aikaa, jolloin todellakin tahtoisin pois mummini luota, he päättävät juhlia. Ilman minua.
En viitsi mennä heiltä anomaan, että kutsukaa nyt minutkin, kun kerran tästä huushollista pois niin kovasti tahdon.
Vietin siis halloweenin yksin, kun muut katsoivat kauhuleffoja ja juhlivat. Itkeskeli huoneessani, ja toivoin, etä he tajuaisivat, että minä olisin tahtonut tulla.
Tiedän että minun pitäisi enemmänkin mennä sanomaan, että olisiko minulla mitään mahdollisuuksia liittyä juhlintaan. En kuitenkaan tiedä, onko tämä joku heidän oma juttunsa, minne ketään muu ei saa tulla. Ankeaa vain olla se ainoa, ketä ei saa tulla.
Koulu lakkasi taas maistumasta, ja koulukaverit eivät tunnu kovinkaan kavereilta enää. Kun minulla olisi viikonloppu aikaa, jolloin todellakin tahtoisin pois mummini luota, he päättävät juhlia. Ilman minua.
En viitsi mennä heiltä anomaan, että kutsukaa nyt minutkin, kun kerran tästä huushollista pois niin kovasti tahdon.
Vietin siis halloweenin yksin, kun muut katsoivat kauhuleffoja ja juhlivat. Itkeskeli huoneessani, ja toivoin, etä he tajuaisivat, että minä olisin tahtonut tulla.
Tiedän että minun pitäisi enemmänkin mennä sanomaan, että olisiko minulla mitään mahdollisuuksia liittyä juhlintaan. En kuitenkaan tiedä, onko tämä joku heidän oma juttunsa, minne ketään muu ei saa tulla. Ankeaa vain olla se ainoa, ketä ei saa tulla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)